Itsehän suhtaudun vähintäänkin penseästi puhelimiin, varsinkin äly-sellaisiin. Muistelisin, että vielä joskus ala-asteikäisenä puhelimen käyttäminen ja siihen puhuminen ei vielä tuntunut vaivaannuttavalta velvollisuudelta. Hiljalleen se muoviluurin hiostaminen potkurinlapaansa vasten alkoi nk. potuttaa. Nykyisin sen kokolailla pakollisen puhelimen pyrin pitämään mahdollisimman yksinkertaisena; näin hankintahinta pysyy mahdollisimman alhaisena, akkukestävyys riittoisana ja v-käyrän derivaatta nollassa. Ainakin yleensä.

Vuosi sitten luotettava nokialaiseni (mallia 1100) antoi periksi ajan hampaan jäydölle. Kaiutin irtosi ilmeisesti liimauksistaan, sillä ääni oli lähinnä surinaa ja törinää. Ajattelin ensin korjaavani mokoman, mutta päädyin kuitenkin ostamaan uuden. Virhe!

Uusi puhelimeni oli Samsung. Se maksoi hyvin vähän, muistaakseni n. 30 euroa. Akkukesto oli uutenakin heikko, mutta n. vuoden mittaan se meni lähes olemattomiin. Jos puhelinta joutui ihan oikeasti käyttämäänkin, lataus piti luurissa henkeä yllä noin 24 tuntia. Sitten oli taas etsittävä laturi. No, näin sitten DNA:n halvoista peruskännyköistä. Tarjottu malli oli Samsung GT-E1080i ('GT' kuten 'Gran Tourismo'? I don't think so, Tim). JOS olisin älykäs, ymmärtäisin olla koskematta pistorasiaan saatuani siitä sähköiskun. Mutta KOSKA olen täysi pässi, ostin uuden Samsungin vanhan Samsungin tilalle. "Se on niin halpakin, kymmenen euroa! Vähemmän kuin uusi akku siihen vanhaan!" mölysi ohimolohkoni, ohittaen täysin järjen ja logiikan.

Uusi malli on niin normiperusjokamies kuin vain voi: kalenteriinkaan ei voi tehdä merkintöjä. Viestejä voi lukea, mutta niiden kirjoittaminen on aika tuskaisaa. Sen sijaan se olennainen puoli, eli luurin pitäminen korvalla ja puhuminen toimivat ihan hyvin. Lisäksi akku kestää helposti viisikin päivää minun käyttötaajuudellani. Sehän on hyvä asia. Vai onko? No PASKANVITUT ole. Kun latinkia ei tarvitse täydentää kuin kerran arkiviikkoon, ehdin minä lahopäinen seniili hukata sen laturin. Varsinkin, kun suhaan jatkuvasti kahden kaupungin väliä ja siksi laturikin kulkee (ainakin teoriassa) mukana. Nytkin oli lähtiessä satavarmasti laturi mukana. Ovella tarkistin, että kantokopassa on molemmat kissat mukana, vasemmassa taskussa on avaimet ja kännykkä, oikeassa lompakko ja laturi. Kävelin autolle, nostin eläinbolshevikit kyytiin, istuin kuskinpukille, otin taskustani kylkeä painavan laturin ja asetin sen toiselle etupenkille. Tähän asti kaikki kuten pitääkin.

Kuluu yksi päivä, ja nyt sitä laturia tarvitsisi. Onkohan se tuossa matkakassissa? Ei ole. Onko se pöydällä? Ei ole. Käännän koko kämpän ympäri löytämättä laturia sen kummemmin mistään. Turhautuminen alkaa hiostaa, sillä joka helevetin kerta se on täsmälleen sama kuvio; työmuistini on kuin kultakalalla, tavarat unohtuvat täysin käsittämättömiin paikkoihin tai katoavat lopullisesti. Tutkin joka paikan vielä uudempaan kertaan, kunnes tajuan, että laturi voisi olla siellä autossakin.

Vaan onko? No ei ole. Tutkin ovitaskuja myöten koko maisemansiirtimen, vaan laturia ei löydy sen paremmin penkiltä, taskuista, penkkien alta, mattojen välistä eikä verhoilun sisältäkään. Varmuuden vuoksi pengoin vielä auton alta, välittömästä läheisyydestä sekä auton ja talon väliseltä kulkureitltä. Laturista ei näy jälkeäkään. Olen täysin rauhallinen.

Palaan jälleen sisätiloihin, tutkin kaikki paikat uusiksi; pistorasiat, hyllyt, laatikot, repun, kassin. Ei näy. Olen täysin rauhallinen, varmuuden vuoksi kuitenkin poistuen ulkotiloihin. Heitän suutuksissani puhelimen tiiliseinään ja huudan kuin Tunguskan räjähdys. Raivoni kaataa metsää kilometrin säteellä, lämpöaalto sulattaa lumen ympäriltä ja kaataa Nuijakoneen katolla olevan mainoskyltin viiden kilometrin päässä. Miuta harmittaa. Ei se, että laturi on hukassa, vaan se, että minä onnistuin sen taas hukkaamaan. Turhautuminen kimpoaa stratosfääristä ja porautuu Japanin koillisrannikoon.

Muistan, että vanhan Samsungin laturi on tallessa jossain. Se löytyy. Se näyttää samalta vittumaiselta lituskaliittimeltä, ja sen voisi kuvitella sopivan uuteen kännykkään. Sopiiko? No ei sovi. Polkaisen auton käyntiin ja ajan n. tuhattaviittäsataa Giganttiin ostamaan uutta laturia. Sellainen löytyy. Se maksaa 12 euroa. Siis vain kaksi euroa enemmän kuin puhelin itse.

Takaisin kotona sovittelen laturin kiinni puhelimeen. Puhelin seinään heittämisestä koituneet vauriot ymmärrän tarkistaa vasta nyt. Onneksi laite kuitenkin toimii, vaikka onkin ottanut melkoisen osuman yläkulmaansa. Sitten iskee piru. Kuinka tämä uusi laturi oikein eroaa vanhasta? Ihan samalta ne näyttävät. Latausjännite on sama. Kuva kertokoon:

 

Uudemman liittimen reunassa on kantti, vanhan reunassa ei.

Vittu mitä paskaa.